Minua on suuresti askarruttanut ja harmittanut adoptiolemmikkini (lue: naiseni koiran) äkillisesti syntyvä pakokauhu ruoanlaittotilanteissa. Tietyntyyppisten laatikoiden avaaminen ja pitkäkestoinen touhuaminen keittiössä riittää herättämään primitiivisen pakenemisreaktion kyseisessä elikossa, jolloin ovenkahvat rämisevät ja kynnet kihnuttavat laminaattia. Syynä on laatikosta toisinaan esiintuleva sähkövatkain, joka kylläkin pitää aivan infernaalista ulinaa. Tuolla vehkeellä olemme ilmeisesti traumatisoineet pieneläimemme.

Koira (Canis lupus familiaris) siis vihaa sähkövatkainta enemmän kuin keskivertosuomalainen kansantanhuja. Syynä saattaa olla kesytetyn petoeläimen korville kova ja korkea käyntiääni, tai sitten ymmärtämättömyys teknologiaa kohtaan. Siitä tuo elikko ei kyllä tajua hevonpaskan vertaa, pelätä nyt imurin letkuakin. Kuitenkin imurille epäluonnollisessa ympäristössä, eli pakkasessa roskasäiliöiden kupeessa nokkela ja urhea koiramme kuitenkin nuuhki imurin vartta varsin pontevasti (en osaa kuvailla pontevaa nuuskimista sen tarkemmin, joten älkää kysykö). Myöskään pelkkä imurin runko ei herätä Lovecraftmaista kauhua, mikä askarruttaa minua entistä enemmän. Vaikuttaa siltä, että vasta kun epäpyhä kolminaisuus - runko, letku ja varsi - ovat liitettynä toisiinsa, helvetti pääsee koiran mielestä irti.

Ei kannata hukata liiaksi aikaa siihen, että yrittäisi koiralle tai muulle nisäkkäälle/äyriäiselle/tms. selittää vatkaimen toimintaperiaatetta, ei ole sen aivo siihen tehty. Vaikka kuinka koetin näyttää, että katsopas, vaikka kuinka tökin sormea tuohon niin se ei repeydy irti tai ime sielua, ei elikon yliluonnollinen kauhu laantunut. Uskoakseni alku- ja lopputuotteiden vertailusta se meni vielä enemmän ymmälleen, ei tuntunut tajuavan kuinka erinäisistä ruoka-aineista sai vatkaimella aikaan taikinan, joka kaikesta huolimatta näytti maistuvan, ja josta uunissa muodostuu leivonnainen. Ällistyksellä oli eläin päähän lyöty, että "ei jumalauta, teleport". Teleportin toimintaperiaatteen olen sille kuitenkin opettanut, huom.

Koiran fobiasta mieleeni tuli käymälässä asioidessani, kuinka kätevää olisi jos puhelimen soittoäänenä olisi soittajan pari sekuntia aiemmin äänittämä nauhoite. Kuten: "A tässä moro, lähetkö kaljalle?". Heti tietäisi, kannattaako vastata! Jos sitten aamuyöstä kuuluisi yöpöydältä "Öööäää kilikili olikko nukkumassa? Tullaan kivojen mustalaisten ja TV-lupatarkastajien kans jatkoille jos oot hereillä", voi jopa olla etten vastaisi. Jos taas vastaisin, tietäisi henkilö että olen hereillä ja tuppautuisi väkisin kylään mustalaisineen ja TV-lupatarkastajineen. Väkisintuppautujien varalta olisi hirmu kätevä sellainen soittoääni!

Sähkövatkain lienee koiran väkisintuppautuja.

Setä ei ole paljon kirjoitellut, paitsi nyt kirjoittaa, koska sedän täytyy potea harmitonta hengitystiesairautta. Talvella ei ole tämän kanssa mitään tekemistä, sellainen lääketieteellinen huomio tähän väliin. Pakkanen ei ole virus tahi bakteeri.

Mutta talvi antaa hipeille aihetta murheeseen ja ahdistukseen. Tundran keskellä kasvaneena ja ikiroutaan juureni kasvattaneena olen tv-uutisten aikaan joutunut puremaan silmät sirillään sohvan käsinojaa kun pääkaupunkiseudun velliperseet ihmettelevät lunta, sekä sitä, miten vaikeaa sen keskellä onkaan liikkua kun sitä on aivan perkeleesti. Pääkaupunkiseudulla sijaitsee myös maamme tihein hippikeskittymä, sen olen kyseisistä uutisista sekä lehdistä itse päätellyt - aivoelimellä. Kolme vuotta sitten (2008) Greenpeacen pelleparaati kitisi itkijänaisten lailla "Päästöt alas - lumet takas" ja "Lunta perkele". Mieleni tekee jo uskoa vittumaisen jumalolennon olemassaoloon, joka täräytti piipertäjien niskaan kerralla puoli metriä sitä "lunta perkele" ja nauraa nyt piereskellen pilvenreunalla. O gaudium! Lunta!

Mutta ei ole hipillä vieläkään kivaa. Nyt menee eettisiin nappaskenkiin kylmää lunta kun kävelee kurkkumehukauppaan tai ostamaan viherkasvilannoitteita "koristekasveille". Lisäksi sielua ja silmiä kirvelee neuvostoaikaisen kauhakuormaajan tupruttama sinimusta savupilvi kun alistettu duunari yrittää pukata Lönnrotinkadun lumimassoja kerrostalon kokoisen keon huipulle alitehoisella nokivasarallaan. Kauheasti vaikeuttaa hipin elämää se.

Samaan aikaan loputtomasti naurattavat jokatalviset uutiset katoilta pudonneista eläkeläisistä tahi talonmiehistä. Evoluutio ei ole pysähtynyt, se vain muuttaa muotoaan, aivan kuten tintti muuttaa lauluaan sukupolvi sukupolvelta kaupungistuttuaan. Niin muuttaa ihminenkin itsetuhoisuuttaan - enää ei tarvitse tökkiä sutta kepillä että kah, vaahtoaapi eläin ja mitähän tuo tekee jos vielä tökkään tuohon kuonon kumiosaan, vaan nyt kiipeillään katoilla lumikolien ja -lapioiden kera varsin tietoisina siitä, että jos se lumi tulee sieltä alas niin on yhtä todennäköistä, että ihminenkin kykenee samaan. Ei ole perätön se sananlasku "lähti kuin talonmies peltikatolta".

Mielestäni yksinomaan hipit ovat vastuussa tästä, sillä he olivat ainoita, jotka sitä lunta pääkaupunkiseudulle kaipasivat. Ja syntipukkien etsiminen on ihmiseen muinaisina aikoina koodattu, mihinpä se tiikeri pilkuistaan ja pantteri viiksistään. Pannaan siis Greenpeacen hipit talkoolaisiksi pudottelemaan lumia katoilta ja lapioimaan Inkerin auto taas esiin. Nöyryyttä ja hierarkiaa oppisi siinä hippi. Eikä auta sanoa että "huijjui, pölökään", pelottaahan se normaalia ihmistä kerrostalon katolla! Itsepä tilasit, että ei muuta kuin lumikola suihkimaan, ruokatauolla on soijapörköltiä (koska hippi ei syö kania, kanipörkölt taas on unkarilainen ruoka).

Vihaan myös Kansaneläkelaitosta ja kesäkeittoa.

 Eipä ole tullut aikoihin kirjoiteltua, lähinnä siviilielämän kiireiden vuoksi. Niin, elämän. Kuulostaako tutulta, te Facebook- ja Twitter-niljakkeet, joilla ei ole parempaa tekemistä kuin notkua mukasosiaalisen median hämyisissä nurkissa? No, tällä kertaa en ryhtynyt kuitenkaan vittuilemaan teille, vaan tarkoituksenani oli ihmetellä erästä kädellislajia, nimittäin savolaisia. Tähän minut innosti eräs eittämättä niin psykologisesti kuin fyysisestikin merkillinen yksilö, johon tutustuin Jumalan vuonna 2008.

Savolainen ei ole kuin me muut. Olennon tunnistaa pälyilevästä häkkieläimen katseesta, ikään kuin se etsisi heikkoa kohtaa johon tarttua matkalla vapauteen. Verbaalinen väkivalta on silmitöntä, jos käännät selkäsi sielua janoavalle savolaiselle. Vieraisiin pöytiin huutelu on tälle nisäkkäälle/nilviäiselle suurinta, sairasta tyydytystä, eikä se pelkää julkista häpeää tai pahennuksen herättämistä. Enemmän nautintoa tuo sairas mieli saa, jos saattaa uhrinsa edellämainittuihin tilanteisiin.

Savolainen saattaa (väittämän mukaan) sulkeutua kuoreensa, mitä kyllä pidän varsin epätodennäköisenä. Yritähän työntää lenkkimakkara korvakäytävääsi niin saat melko realistisen käsityksen siitä, mitä fallisiin mittoihin pullistunut savolaisego kohtaa pyrkiessään umpikieroon kuoreensa. Pöydän alta hupun takaa pilkistää kuitenkin aina nenänpää ja huutelu alkaa kenties vaimeampana "väy väy väy" -tyylisenä, kunnes se saavuttaa mielipuolisen mekastuksen rajat ja aiheuttaa lopulta kuulijoiden menehtymisen järjen köyhyyteen.

Taannoin tein kauppaa savolaisyksilön kanssa tämän kahden bändin demolevyistä. Rahaa en luvannut, vaan tarjosin olutta. Pitkät tovit neuvottelimme, jolloin tyydyin kivenkovana bisnesmiehenä sopimukseen kahdesta eurosta ja kahdesta oluesta, lähtöhinnan ollessa neljä euroa. Vieläkin minulla on vahva tunne, että minua kusetettiin. Lisäksi koin vielä keskivertoa rankempaa vittuilua, mikä lähestyi jo omaa tasoani. Jos sama taso olisi saavutettu, olisi paikalleni mitä luultavimmin ilmestynyt musta aukko tai ainakin tyhjiö. Onnekseni kohtaamani savolainen oli suopea ja salli minun olla olemassa. Vain hänen (ja välillisesti myös minun) armostaan fysiikan lait pätevät vielä tätä lukiessasi, etkä muutu spontaanisti eksoplasmaksi.

Mutta palataanpa kirjoitukseni kirvoittajaan, tuohon savolaisuuden uudisraivaajaan sekä mielipuolisuuden muusaan. Kuluneen kahden ja puolen vuoden aikana olen kyseenalaistanut hänen mielenterveytensä, sukupuolensa, suhtautumisensa alkoholiin, alkuperänsä (ei vain Suomen tai Telluksen sisällä) ja jopa olemassaolonsa. Onko hän vain mielikuvitukseni tuotetta, jakomielitautisen humanistin harhakuva? Entäpä jos olenkin itse varsin vailla järkeä?

Oli miten oli, savolaisen toiminta ei ole millään tavalla hyväksyttävää eikä järkeenkäypää. Siksipä pidänkin heistä niin kovin. Haluankin kiittää nöyrästi nimettömänä pysyvää savolaisnilviäistä joka on mm. saanut minut pelkäämään kiipeilyvaljaissa paskat housuissa, lyönyt erinäisillä esineillä ja saanut jopa minut tuntemaan häpeää julkisella paikalla. Teet arvokasta työtä.

Tämä oli Thurisaksen tribuutti eräälle savolaisyksilölle, elokuvaoikeudet myyty Markus Selinille ja levyä tuottaa jo Sony BMG. Seuraavassa tekstissä vittuillaan taas enemmän.

Tuskin olen ainoa joka on purrut hampaita yhteen ja tiristänyt epätoivon kyyneleitä yrittäessään avata jotain mystisen tiukasti pakattua ja etenkin suljettua tuotetta väärillä työkaluilla (lue: hampailla). Nälkäinen festarispurgu on nääntyä grillimakkarapaketti kädessään kun mistään ei löydy työkalua, jotta pääsisi käsiksi tuohon ravitsevaan ja himoittuun einekseen. Asiaa empiirisesti tutkittuani, olen vakuuttunut einestehtailijoiden pohjattomasta häijyydestä.

Pakkausongelma ei koske ainoastaan niitä supervakuumipakattuja lenkkipaketteja, joiden avaamisen tarvitsee peltisakset, hitsausvälineet, vesurin ja pätevän mekaanikon, vaan loppujen lopuksi kaikkea pakattua. Monestiko olette yrittäneet avata makeispussia sillä perinteisellä tavalla, eli reunoista erilleen vetämällä, kuten se allekirjoittaneen nuoruudessa hoidettiin? Ei saatana aukea se nyssäkkä, pussin suu on suljettu polttamalla, tiivistämällä, ompelemalla ja eterniumista taivuttamalla, jolloin ihmisen päähän satojatuhansia vuosia sitten koodattu bugi sanoo "käytä siis enemmän voimaa". Kuula punottaen ja ohimosuoni tykyttäen repii raavas mies Ässä-mix-pussia makeanhimossaan (tai pahempaa, naisensa makeanhimossa), kunnes odotettavissa oleva katastrofi tapahtuu ja koko pussi räjähtää tuhannen paskaksi, jokaisen korttisymbolikaramellin lentäessä värikkäässä räjähdyksessä puolentoista hehtaarin alalle. Tuokin avaamistapa on silti järkevämpi kuin se nykyinen kulmanrepimisfetissi, joka aiheuttaa pussin hitaasti etenevän mutta väistämättömän repeämisen toiseen päähän saakka. Miten sellaista perkeleen muovinriekaletta missään säilyttää, tai varsinkaan sen sisältöä? Pakko on syödä koko extrasuperjättiperhepussi kerralla, jonka jälkeen makeanhimo tulee vasta vuoden kuluttua pääsiäisen tienoilla.

Kyllähän sen tavallaan ymmärtääkin, että siitä ikimuovista mikä HK:n sinisenkin sisäänsä kätkee, saa jumalattoman tiukan pakkauksen, eihän sitä saa mitenkään revittyä ilman työkaluja kappaleiksi. Mutta mikä järjenvastainen fysiikan laki on sen takana, että hauraasta sellofaanistakin saadaan askarreltua ylitsepääsemättömiä dilemmoja? Jumalauta minunkin hermoillani on silkka mahdottomuus saada CD-levy ehjänä ulos muoveista kun se perkele on kiedottu niin tiukkaan. Onhan siinä sellainen näppärä repäisynauha, mutta teoria käy jälleen eri teitä käytännön kanssa ja todellisuudessa se vitun riekale toimii odotetulla tavalla yhdessä tapauksessa kahdestakymmenestä! Kaapissani on mm. ruttuisia teepakkauksia kun nekin on jokin kurja äpärä tehtaalla liimannut läpipääsemättömän sellofaanikilven sisään. Todistanpa väitteeni; jokainen tätä lukeva (tai siis molemmat) käy ostammassa lähimmästä Tiimarista rullan sellofaania ja alkaa käärimään erikokoisiin arkkeihin erikokoisia esineitä. Tulette kokemaan seuraavat asiat: 1.) sellofaani repeää äärettömän helposti 2.) sellofaania on suunnattoman vaikea kääriä esimerkiksi karamellin ympärille niin, että rulla pysyy myös kiinni 3.) sellofaani aiheuttaa hankautuessaan helvetisti staattista sähköä. Kaiken edellämainitun jälkeen ei voi kuin seisoa mykistyneenä sellofaaniparadoksin äärellä ja ihmetellä, millä alkemistiloitsulla tuosta turhanpäiväisestä materiaalista saadaan pomminkestäviä pakkauskääreitä?

Otsikkoon viitaten, minua hämmästyttää myös suojakaasun koostumus. lähes kaikki valmiit tai puolivalmiit einekset, kuten lihapullat, leikkeleet yms. on pakkauksen sitaatin mukaan "pakattu suojakaasuun". Ensiksi minua ihmetyttää, mitä on tuo kaasu, joka suojaa herkullista tuotetta bakteereilta ja muilta kovin ikäviltä pieneliöiltä? Entä miksi kaikki ei ole pakattu samaan kaasuun? Näihin löytäisin luultavasti vastauksen etsimällä internetistä tai soittamalla Eniroon, mutta pohjoiskalotin suurin suojakaasuihme on se, miksi helvetissä sen kaasun täytyy haista pierulta? Onko se jotain sairasta irvailua, kun nälkäinen humanisti kuolaa nälissään lihapullarasian päälle ja työlään avaamisprosessin jälkeen saa ensimmäisenä tuta suolikaasun löyhkän sieraimissaan? Lisäksi nuo paketit on myös suunniteltu usein niin, että kulmassa on repäisykieleke, mutta se on liian mitätön sormin siihen tarttua, jolloin kiireinen ihmiseläin tarttuu alkukantaisesti hampaillaan tuohon suunnitteluvirheen ylistykseen, altistaen samalla haisteluelimensä kaasun todennäköisimmän purkautumistien välittömään läheisyyteen. Ei houkuttele lihapulla, ei. Kuinka monelle tulee kylmätiskin lihapullatarjonnan kohdalla mieleen juuri se inha pierun haju kotoisan makuelämyksen sijasta? No, minulle ainakin.

Kuluttaja on nörtti markkinatalouden koulupihalla tuotesuunnittelijoiden ollessa niitä lihavia ja finninaamaisia kiusaajia. Silti niellään puoliväkisin sitä pierulle lemuavaa lihapullaa sormet verillä, kun paketin avaamiseen tuhlattiin puolet ruoanlaittoon käytetystä ajasta. Kynnyksellä oleva joulu onkin selvä erätauko pakkaussavannin taisteluilta, kun lahjapaperit irtoavat naurettavan helposti. Ei käy! Hieman on oltava aitoa voitontunnetta ja kiitollisuutta töin ja vaivoin avatun paketin sisältöä syleiltäessä. Ostan vakuumikoneen ja epoksiliimaa, ensin paketoin kaiken tiiviisiin muovirasioihin ja pakkaan lahjat niiden sisälle suojakaasuun, jonka voin säästösyistä tuottaa vaikka itsekin. Ei kuluttaja huomaa eroa. Sitten työnnän kaasurasian varovasti vahvaan lannoitesäkkiin ja imaisen rakennelman tiukasti vakuumiin, jotta kaasua ei vain pääse vuotamaan. Lopuksi käärin koko paskan sellofaaniin ja liimaan joka perkeleen kantin epoksiliimalla mahdollisimman huolellisesti kiinni niin, ettei mihinkään jää näkyville pienintäkään tarttumapintaa. Jos täti-ihminen saa paketointi-ihmeen auki ennen vappua, hiihtelee hän takuulla voitokas hymy huulillaan uudet villasukat jalassaan vielä juhannuksenakin. Villasukat, jotka haisevat paskalta.

Koska olet kaikkitietävä ja kaukaa viisas mies, sekä kasvojen alueen karvoitukseltasikin varsin kunnioitettava hahmo, olisi minulla sinulle muutama toive. Ja ehkä pari vaatimustakin. Koska sinulle tulee näihin aikoihin vihreitä arvoja vavisuttavat kasat postia kaiken maailman räkänokilta, voisit heittää ne epäselvät raapustukset menemään ja keskittyä olennaiseen, eli minun ja tuhansien kanssaihmisteni elämää parantaviin toiveisiin. Niissä kirjeissä kuitenkin kinutaan sitä ponia, jota sinulta ei vieläkään taida löytyä, joten ongelma ratkaisee itse itsensä tässäkin tapauksessa.

Ensimmäiseksi toivoisin naisille jotain järkevää tekemistä. Tuo ihmisryhmä kun on käsittämättömän helposti vedettävissä kaikkeen hömppään, kuten Zumbaan, spinningiin, astanga-joogaan tai Slowpulsiin. Miehelle on kovin vaikeaa ymmärtää, miten vapaaehtoinen kidutus on maailman paras kuntoilumuoto, kun taas kuukauden päästä sitä on vähintäänkin arveluttava lattialla kieriskely ja hengittäminen. On tärkeätä osata hengittää oikein, siten saa kehon energian ja chin ja feng-shuit kohdalleen! Olen samaa mieltä, jos hengittäisin jatkuvasti vain ulospäin, voisi lähteä taju, joka johtaisi pään lyömisen pöytään, jolloin pöytä siirtyy fysiikan lakien määräämään suuntaan, minun siirtyessäni lattiatasoon, jolloin feng-shui ei olisi enää kohdallaan. Onpa hyvä että olen luonnonlahjakkuus hengittämisessä ja se onnistuu minulta lähes automaattisesti. Naiset tarvitsevat siihen 3 kuukauden ja 180 euron kurssin.

Toiseksi, tuota älyllistä sisältöä Facebookiin ja muihin yhteisöihin. Niiden tarkoitushan on antaa ihmisille mahdollisuus jakaa ajatuksiaan ystäviensä kanssa, mutta kun suurimmalla osalla heistä ei yksinkertaisesti ole sen vertaa sisältöä elämässään, että sitä kannattaisi jakaa, puhumattakaan siitä, että haluaisin siitä lukea! Ei, ei ole hienoa jos jonkun maailma järisee uuden hammasharjan hankkimisesta, se on vain helvetin surullista. Kuka perkele keksikään, että suomalaisten tulisi puhua enemmän, jos suomalaisilla ei ole mitään sanottavaa? Lisäksi pyytäisin sinua korjaamaan kaikkien niiden "Minkälainen korkokenkä olisit?"-testien "yhdys sana virheet" ja muut esikouluasteen kielenhuoltoa vaativat virheet, mutta se olisi sinullekin liikaa. Olet kuitenkin kiireinen mies, vanhakin vielä. Tietokoneet voivat olla vaikeita tuon ikäiselle.

Kolmanneksi, poista oluen arvonlisävero. Kyseisen substanssin positiivista vaikutusta vähätellään suotta; mikään muu ei tee meistä sosiaalisempia ja iloisempia lain puitteissa. Lisäksi ne, jotka eivät muutu sosiaalisiksi ja iloisiksi, karsivat toinen toisensa pois täysin automaattisesti. Seuraavana aamuna huomaa vielä selvemmin sen vahvan kontrastin elämän positiivisten ja negatiivisten asioiden välillä, mikä antaa ajattelemisen aihetta niinä satunnaisina selvinä hetkinä.

Jos haluat, voit näiden vaatimattomien ja ennen kaikkea epäitsekkäiden toiveiden lisäksi tuoda minulle parit villasukat ja viskiä. Kylminä talvi-iltoina on tärkeätä pitää itsensä kauttaaltaan lämpimänä. Niin, ja ahman. Se olisi erinomainen lemmikki, jonka kasvattamisessa kukaan ei ala neuvomaan.

Lupaan vielä, että kun tulet piipahtamaan jouluaattona, kukaan ei laula, sinun ei tarvitse nauraa vaarin vitseille, lapset eivät kysele tyhmiä tai huuda kuin palosireeni, sekä saat takuulla totia tai muuta mieleistäsi alkoholia. Eikö olisi jo aika olla rehellinen itselleen, ei niin punaista nenää pakkanen aiheuta?

Vierailuasi innolla odottaen, rakkaudella

- Thurisas -