Tuskin olen ainoa joka on purrut hampaita yhteen ja tiristänyt epätoivon kyyneleitä yrittäessään avata jotain mystisen tiukasti pakattua ja etenkin suljettua tuotetta väärillä työkaluilla (lue: hampailla). Nälkäinen festarispurgu on nääntyä grillimakkarapaketti kädessään kun mistään ei löydy työkalua, jotta pääsisi käsiksi tuohon ravitsevaan ja himoittuun einekseen. Asiaa empiirisesti tutkittuani, olen vakuuttunut einestehtailijoiden pohjattomasta häijyydestä.

Pakkausongelma ei koske ainoastaan niitä supervakuumipakattuja lenkkipaketteja, joiden avaamisen tarvitsee peltisakset, hitsausvälineet, vesurin ja pätevän mekaanikon, vaan loppujen lopuksi kaikkea pakattua. Monestiko olette yrittäneet avata makeispussia sillä perinteisellä tavalla, eli reunoista erilleen vetämällä, kuten se allekirjoittaneen nuoruudessa hoidettiin? Ei saatana aukea se nyssäkkä, pussin suu on suljettu polttamalla, tiivistämällä, ompelemalla ja eterniumista taivuttamalla, jolloin ihmisen päähän satojatuhansia vuosia sitten koodattu bugi sanoo "käytä siis enemmän voimaa". Kuula punottaen ja ohimosuoni tykyttäen repii raavas mies Ässä-mix-pussia makeanhimossaan (tai pahempaa, naisensa makeanhimossa), kunnes odotettavissa oleva katastrofi tapahtuu ja koko pussi räjähtää tuhannen paskaksi, jokaisen korttisymbolikaramellin lentäessä värikkäässä räjähdyksessä puolentoista hehtaarin alalle. Tuokin avaamistapa on silti järkevämpi kuin se nykyinen kulmanrepimisfetissi, joka aiheuttaa pussin hitaasti etenevän mutta väistämättömän repeämisen toiseen päähän saakka. Miten sellaista perkeleen muovinriekaletta missään säilyttää, tai varsinkaan sen sisältöä? Pakko on syödä koko extrasuperjättiperhepussi kerralla, jonka jälkeen makeanhimo tulee vasta vuoden kuluttua pääsiäisen tienoilla.

Kyllähän sen tavallaan ymmärtääkin, että siitä ikimuovista mikä HK:n sinisenkin sisäänsä kätkee, saa jumalattoman tiukan pakkauksen, eihän sitä saa mitenkään revittyä ilman työkaluja kappaleiksi. Mutta mikä järjenvastainen fysiikan laki on sen takana, että hauraasta sellofaanistakin saadaan askarreltua ylitsepääsemättömiä dilemmoja? Jumalauta minunkin hermoillani on silkka mahdottomuus saada CD-levy ehjänä ulos muoveista kun se perkele on kiedottu niin tiukkaan. Onhan siinä sellainen näppärä repäisynauha, mutta teoria käy jälleen eri teitä käytännön kanssa ja todellisuudessa se vitun riekale toimii odotetulla tavalla yhdessä tapauksessa kahdestakymmenestä! Kaapissani on mm. ruttuisia teepakkauksia kun nekin on jokin kurja äpärä tehtaalla liimannut läpipääsemättömän sellofaanikilven sisään. Todistanpa väitteeni; jokainen tätä lukeva (tai siis molemmat) käy ostammassa lähimmästä Tiimarista rullan sellofaania ja alkaa käärimään erikokoisiin arkkeihin erikokoisia esineitä. Tulette kokemaan seuraavat asiat: 1.) sellofaani repeää äärettömän helposti 2.) sellofaania on suunnattoman vaikea kääriä esimerkiksi karamellin ympärille niin, että rulla pysyy myös kiinni 3.) sellofaani aiheuttaa hankautuessaan helvetisti staattista sähköä. Kaiken edellämainitun jälkeen ei voi kuin seisoa mykistyneenä sellofaaniparadoksin äärellä ja ihmetellä, millä alkemistiloitsulla tuosta turhanpäiväisestä materiaalista saadaan pomminkestäviä pakkauskääreitä?

Otsikkoon viitaten, minua hämmästyttää myös suojakaasun koostumus. lähes kaikki valmiit tai puolivalmiit einekset, kuten lihapullat, leikkeleet yms. on pakkauksen sitaatin mukaan "pakattu suojakaasuun". Ensiksi minua ihmetyttää, mitä on tuo kaasu, joka suojaa herkullista tuotetta bakteereilta ja muilta kovin ikäviltä pieneliöiltä? Entä miksi kaikki ei ole pakattu samaan kaasuun? Näihin löytäisin luultavasti vastauksen etsimällä internetistä tai soittamalla Eniroon, mutta pohjoiskalotin suurin suojakaasuihme on se, miksi helvetissä sen kaasun täytyy haista pierulta? Onko se jotain sairasta irvailua, kun nälkäinen humanisti kuolaa nälissään lihapullarasian päälle ja työlään avaamisprosessin jälkeen saa ensimmäisenä tuta suolikaasun löyhkän sieraimissaan? Lisäksi nuo paketit on myös suunniteltu usein niin, että kulmassa on repäisykieleke, mutta se on liian mitätön sormin siihen tarttua, jolloin kiireinen ihmiseläin tarttuu alkukantaisesti hampaillaan tuohon suunnitteluvirheen ylistykseen, altistaen samalla haisteluelimensä kaasun todennäköisimmän purkautumistien välittömään läheisyyteen. Ei houkuttele lihapulla, ei. Kuinka monelle tulee kylmätiskin lihapullatarjonnan kohdalla mieleen juuri se inha pierun haju kotoisan makuelämyksen sijasta? No, minulle ainakin.

Kuluttaja on nörtti markkinatalouden koulupihalla tuotesuunnittelijoiden ollessa niitä lihavia ja finninaamaisia kiusaajia. Silti niellään puoliväkisin sitä pierulle lemuavaa lihapullaa sormet verillä, kun paketin avaamiseen tuhlattiin puolet ruoanlaittoon käytetystä ajasta. Kynnyksellä oleva joulu onkin selvä erätauko pakkaussavannin taisteluilta, kun lahjapaperit irtoavat naurettavan helposti. Ei käy! Hieman on oltava aitoa voitontunnetta ja kiitollisuutta töin ja vaivoin avatun paketin sisältöä syleiltäessä. Ostan vakuumikoneen ja epoksiliimaa, ensin paketoin kaiken tiiviisiin muovirasioihin ja pakkaan lahjat niiden sisälle suojakaasuun, jonka voin säästösyistä tuottaa vaikka itsekin. Ei kuluttaja huomaa eroa. Sitten työnnän kaasurasian varovasti vahvaan lannoitesäkkiin ja imaisen rakennelman tiukasti vakuumiin, jotta kaasua ei vain pääse vuotamaan. Lopuksi käärin koko paskan sellofaaniin ja liimaan joka perkeleen kantin epoksiliimalla mahdollisimman huolellisesti kiinni niin, ettei mihinkään jää näkyville pienintäkään tarttumapintaa. Jos täti-ihminen saa paketointi-ihmeen auki ennen vappua, hiihtelee hän takuulla voitokas hymy huulillaan uudet villasukat jalassaan vielä juhannuksenakin. Villasukat, jotka haisevat paskalta.