Minua on suuresti askarruttanut ja harmittanut adoptiolemmikkini (lue: naiseni koiran) äkillisesti syntyvä pakokauhu ruoanlaittotilanteissa. Tietyntyyppisten laatikoiden avaaminen ja pitkäkestoinen touhuaminen keittiössä riittää herättämään primitiivisen pakenemisreaktion kyseisessä elikossa, jolloin ovenkahvat rämisevät ja kynnet kihnuttavat laminaattia. Syynä on laatikosta toisinaan esiintuleva sähkövatkain, joka kylläkin pitää aivan infernaalista ulinaa. Tuolla vehkeellä olemme ilmeisesti traumatisoineet pieneläimemme.

Koira (Canis lupus familiaris) siis vihaa sähkövatkainta enemmän kuin keskivertosuomalainen kansantanhuja. Syynä saattaa olla kesytetyn petoeläimen korville kova ja korkea käyntiääni, tai sitten ymmärtämättömyys teknologiaa kohtaan. Siitä tuo elikko ei kyllä tajua hevonpaskan vertaa, pelätä nyt imurin letkuakin. Kuitenkin imurille epäluonnollisessa ympäristössä, eli pakkasessa roskasäiliöiden kupeessa nokkela ja urhea koiramme kuitenkin nuuhki imurin vartta varsin pontevasti (en osaa kuvailla pontevaa nuuskimista sen tarkemmin, joten älkää kysykö). Myöskään pelkkä imurin runko ei herätä Lovecraftmaista kauhua, mikä askarruttaa minua entistä enemmän. Vaikuttaa siltä, että vasta kun epäpyhä kolminaisuus - runko, letku ja varsi - ovat liitettynä toisiinsa, helvetti pääsee koiran mielestä irti.

Ei kannata hukata liiaksi aikaa siihen, että yrittäisi koiralle tai muulle nisäkkäälle/äyriäiselle/tms. selittää vatkaimen toimintaperiaatetta, ei ole sen aivo siihen tehty. Vaikka kuinka koetin näyttää, että katsopas, vaikka kuinka tökin sormea tuohon niin se ei repeydy irti tai ime sielua, ei elikon yliluonnollinen kauhu laantunut. Uskoakseni alku- ja lopputuotteiden vertailusta se meni vielä enemmän ymmälleen, ei tuntunut tajuavan kuinka erinäisistä ruoka-aineista sai vatkaimella aikaan taikinan, joka kaikesta huolimatta näytti maistuvan, ja josta uunissa muodostuu leivonnainen. Ällistyksellä oli eläin päähän lyöty, että "ei jumalauta, teleport". Teleportin toimintaperiaatteen olen sille kuitenkin opettanut, huom.

Koiran fobiasta mieleeni tuli käymälässä asioidessani, kuinka kätevää olisi jos puhelimen soittoäänenä olisi soittajan pari sekuntia aiemmin äänittämä nauhoite. Kuten: "A tässä moro, lähetkö kaljalle?". Heti tietäisi, kannattaako vastata! Jos sitten aamuyöstä kuuluisi yöpöydältä "Öööäää kilikili olikko nukkumassa? Tullaan kivojen mustalaisten ja TV-lupatarkastajien kans jatkoille jos oot hereillä", voi jopa olla etten vastaisi. Jos taas vastaisin, tietäisi henkilö että olen hereillä ja tuppautuisi väkisin kylään mustalaisineen ja TV-lupatarkastajineen. Väkisintuppautujien varalta olisi hirmu kätevä sellainen soittoääni!

Sähkövatkain lienee koiran väkisintuppautuja.

Setä ei ole paljon kirjoitellut, paitsi nyt kirjoittaa, koska sedän täytyy potea harmitonta hengitystiesairautta. Talvella ei ole tämän kanssa mitään tekemistä, sellainen lääketieteellinen huomio tähän väliin. Pakkanen ei ole virus tahi bakteeri.

Mutta talvi antaa hipeille aihetta murheeseen ja ahdistukseen. Tundran keskellä kasvaneena ja ikiroutaan juureni kasvattaneena olen tv-uutisten aikaan joutunut puremaan silmät sirillään sohvan käsinojaa kun pääkaupunkiseudun velliperseet ihmettelevät lunta, sekä sitä, miten vaikeaa sen keskellä onkaan liikkua kun sitä on aivan perkeleesti. Pääkaupunkiseudulla sijaitsee myös maamme tihein hippikeskittymä, sen olen kyseisistä uutisista sekä lehdistä itse päätellyt - aivoelimellä. Kolme vuotta sitten (2008) Greenpeacen pelleparaati kitisi itkijänaisten lailla "Päästöt alas - lumet takas" ja "Lunta perkele". Mieleni tekee jo uskoa vittumaisen jumalolennon olemassaoloon, joka täräytti piipertäjien niskaan kerralla puoli metriä sitä "lunta perkele" ja nauraa nyt piereskellen pilvenreunalla. O gaudium! Lunta!

Mutta ei ole hipillä vieläkään kivaa. Nyt menee eettisiin nappaskenkiin kylmää lunta kun kävelee kurkkumehukauppaan tai ostamaan viherkasvilannoitteita "koristekasveille". Lisäksi sielua ja silmiä kirvelee neuvostoaikaisen kauhakuormaajan tupruttama sinimusta savupilvi kun alistettu duunari yrittää pukata Lönnrotinkadun lumimassoja kerrostalon kokoisen keon huipulle alitehoisella nokivasarallaan. Kauheasti vaikeuttaa hipin elämää se.

Samaan aikaan loputtomasti naurattavat jokatalviset uutiset katoilta pudonneista eläkeläisistä tahi talonmiehistä. Evoluutio ei ole pysähtynyt, se vain muuttaa muotoaan, aivan kuten tintti muuttaa lauluaan sukupolvi sukupolvelta kaupungistuttuaan. Niin muuttaa ihminenkin itsetuhoisuuttaan - enää ei tarvitse tökkiä sutta kepillä että kah, vaahtoaapi eläin ja mitähän tuo tekee jos vielä tökkään tuohon kuonon kumiosaan, vaan nyt kiipeillään katoilla lumikolien ja -lapioiden kera varsin tietoisina siitä, että jos se lumi tulee sieltä alas niin on yhtä todennäköistä, että ihminenkin kykenee samaan. Ei ole perätön se sananlasku "lähti kuin talonmies peltikatolta".

Mielestäni yksinomaan hipit ovat vastuussa tästä, sillä he olivat ainoita, jotka sitä lunta pääkaupunkiseudulle kaipasivat. Ja syntipukkien etsiminen on ihmiseen muinaisina aikoina koodattu, mihinpä se tiikeri pilkuistaan ja pantteri viiksistään. Pannaan siis Greenpeacen hipit talkoolaisiksi pudottelemaan lumia katoilta ja lapioimaan Inkerin auto taas esiin. Nöyryyttä ja hierarkiaa oppisi siinä hippi. Eikä auta sanoa että "huijjui, pölökään", pelottaahan se normaalia ihmistä kerrostalon katolla! Itsepä tilasit, että ei muuta kuin lumikola suihkimaan, ruokatauolla on soijapörköltiä (koska hippi ei syö kania, kanipörkölt taas on unkarilainen ruoka).

Vihaan myös Kansaneläkelaitosta ja kesäkeittoa.

 Eipä ole tullut aikoihin kirjoiteltua, lähinnä siviilielämän kiireiden vuoksi. Niin, elämän. Kuulostaako tutulta, te Facebook- ja Twitter-niljakkeet, joilla ei ole parempaa tekemistä kuin notkua mukasosiaalisen median hämyisissä nurkissa? No, tällä kertaa en ryhtynyt kuitenkaan vittuilemaan teille, vaan tarkoituksenani oli ihmetellä erästä kädellislajia, nimittäin savolaisia. Tähän minut innosti eräs eittämättä niin psykologisesti kuin fyysisestikin merkillinen yksilö, johon tutustuin Jumalan vuonna 2008.

Savolainen ei ole kuin me muut. Olennon tunnistaa pälyilevästä häkkieläimen katseesta, ikään kuin se etsisi heikkoa kohtaa johon tarttua matkalla vapauteen. Verbaalinen väkivalta on silmitöntä, jos käännät selkäsi sielua janoavalle savolaiselle. Vieraisiin pöytiin huutelu on tälle nisäkkäälle/nilviäiselle suurinta, sairasta tyydytystä, eikä se pelkää julkista häpeää tai pahennuksen herättämistä. Enemmän nautintoa tuo sairas mieli saa, jos saattaa uhrinsa edellämainittuihin tilanteisiin.

Savolainen saattaa (väittämän mukaan) sulkeutua kuoreensa, mitä kyllä pidän varsin epätodennäköisenä. Yritähän työntää lenkkimakkara korvakäytävääsi niin saat melko realistisen käsityksen siitä, mitä fallisiin mittoihin pullistunut savolaisego kohtaa pyrkiessään umpikieroon kuoreensa. Pöydän alta hupun takaa pilkistää kuitenkin aina nenänpää ja huutelu alkaa kenties vaimeampana "väy väy väy" -tyylisenä, kunnes se saavuttaa mielipuolisen mekastuksen rajat ja aiheuttaa lopulta kuulijoiden menehtymisen järjen köyhyyteen.

Taannoin tein kauppaa savolaisyksilön kanssa tämän kahden bändin demolevyistä. Rahaa en luvannut, vaan tarjosin olutta. Pitkät tovit neuvottelimme, jolloin tyydyin kivenkovana bisnesmiehenä sopimukseen kahdesta eurosta ja kahdesta oluesta, lähtöhinnan ollessa neljä euroa. Vieläkin minulla on vahva tunne, että minua kusetettiin. Lisäksi koin vielä keskivertoa rankempaa vittuilua, mikä lähestyi jo omaa tasoani. Jos sama taso olisi saavutettu, olisi paikalleni mitä luultavimmin ilmestynyt musta aukko tai ainakin tyhjiö. Onnekseni kohtaamani savolainen oli suopea ja salli minun olla olemassa. Vain hänen (ja välillisesti myös minun) armostaan fysiikan lait pätevät vielä tätä lukiessasi, etkä muutu spontaanisti eksoplasmaksi.

Mutta palataanpa kirjoitukseni kirvoittajaan, tuohon savolaisuuden uudisraivaajaan sekä mielipuolisuuden muusaan. Kuluneen kahden ja puolen vuoden aikana olen kyseenalaistanut hänen mielenterveytensä, sukupuolensa, suhtautumisensa alkoholiin, alkuperänsä (ei vain Suomen tai Telluksen sisällä) ja jopa olemassaolonsa. Onko hän vain mielikuvitukseni tuotetta, jakomielitautisen humanistin harhakuva? Entäpä jos olenkin itse varsin vailla järkeä?

Oli miten oli, savolaisen toiminta ei ole millään tavalla hyväksyttävää eikä järkeenkäypää. Siksipä pidänkin heistä niin kovin. Haluankin kiittää nöyrästi nimettömänä pysyvää savolaisnilviäistä joka on mm. saanut minut pelkäämään kiipeilyvaljaissa paskat housuissa, lyönyt erinäisillä esineillä ja saanut jopa minut tuntemaan häpeää julkisella paikalla. Teet arvokasta työtä.

Tämä oli Thurisaksen tribuutti eräälle savolaisyksilölle, elokuvaoikeudet myyty Markus Selinille ja levyä tuottaa jo Sony BMG. Seuraavassa tekstissä vittuillaan taas enemmän.

Tuskin olen ainoa joka on purrut hampaita yhteen ja tiristänyt epätoivon kyyneleitä yrittäessään avata jotain mystisen tiukasti pakattua ja etenkin suljettua tuotetta väärillä työkaluilla (lue: hampailla). Nälkäinen festarispurgu on nääntyä grillimakkarapaketti kädessään kun mistään ei löydy työkalua, jotta pääsisi käsiksi tuohon ravitsevaan ja himoittuun einekseen. Asiaa empiirisesti tutkittuani, olen vakuuttunut einestehtailijoiden pohjattomasta häijyydestä.

Pakkausongelma ei koske ainoastaan niitä supervakuumipakattuja lenkkipaketteja, joiden avaamisen tarvitsee peltisakset, hitsausvälineet, vesurin ja pätevän mekaanikon, vaan loppujen lopuksi kaikkea pakattua. Monestiko olette yrittäneet avata makeispussia sillä perinteisellä tavalla, eli reunoista erilleen vetämällä, kuten se allekirjoittaneen nuoruudessa hoidettiin? Ei saatana aukea se nyssäkkä, pussin suu on suljettu polttamalla, tiivistämällä, ompelemalla ja eterniumista taivuttamalla, jolloin ihmisen päähän satojatuhansia vuosia sitten koodattu bugi sanoo "käytä siis enemmän voimaa". Kuula punottaen ja ohimosuoni tykyttäen repii raavas mies Ässä-mix-pussia makeanhimossaan (tai pahempaa, naisensa makeanhimossa), kunnes odotettavissa oleva katastrofi tapahtuu ja koko pussi räjähtää tuhannen paskaksi, jokaisen korttisymbolikaramellin lentäessä värikkäässä räjähdyksessä puolentoista hehtaarin alalle. Tuokin avaamistapa on silti järkevämpi kuin se nykyinen kulmanrepimisfetissi, joka aiheuttaa pussin hitaasti etenevän mutta väistämättömän repeämisen toiseen päähän saakka. Miten sellaista perkeleen muovinriekaletta missään säilyttää, tai varsinkaan sen sisältöä? Pakko on syödä koko extrasuperjättiperhepussi kerralla, jonka jälkeen makeanhimo tulee vasta vuoden kuluttua pääsiäisen tienoilla.

Kyllähän sen tavallaan ymmärtääkin, että siitä ikimuovista mikä HK:n sinisenkin sisäänsä kätkee, saa jumalattoman tiukan pakkauksen, eihän sitä saa mitenkään revittyä ilman työkaluja kappaleiksi. Mutta mikä järjenvastainen fysiikan laki on sen takana, että hauraasta sellofaanistakin saadaan askarreltua ylitsepääsemättömiä dilemmoja? Jumalauta minunkin hermoillani on silkka mahdottomuus saada CD-levy ehjänä ulos muoveista kun se perkele on kiedottu niin tiukkaan. Onhan siinä sellainen näppärä repäisynauha, mutta teoria käy jälleen eri teitä käytännön kanssa ja todellisuudessa se vitun riekale toimii odotetulla tavalla yhdessä tapauksessa kahdestakymmenestä! Kaapissani on mm. ruttuisia teepakkauksia kun nekin on jokin kurja äpärä tehtaalla liimannut läpipääsemättömän sellofaanikilven sisään. Todistanpa väitteeni; jokainen tätä lukeva (tai siis molemmat) käy ostammassa lähimmästä Tiimarista rullan sellofaania ja alkaa käärimään erikokoisiin arkkeihin erikokoisia esineitä. Tulette kokemaan seuraavat asiat: 1.) sellofaani repeää äärettömän helposti 2.) sellofaania on suunnattoman vaikea kääriä esimerkiksi karamellin ympärille niin, että rulla pysyy myös kiinni 3.) sellofaani aiheuttaa hankautuessaan helvetisti staattista sähköä. Kaiken edellämainitun jälkeen ei voi kuin seisoa mykistyneenä sellofaaniparadoksin äärellä ja ihmetellä, millä alkemistiloitsulla tuosta turhanpäiväisestä materiaalista saadaan pomminkestäviä pakkauskääreitä?

Otsikkoon viitaten, minua hämmästyttää myös suojakaasun koostumus. lähes kaikki valmiit tai puolivalmiit einekset, kuten lihapullat, leikkeleet yms. on pakkauksen sitaatin mukaan "pakattu suojakaasuun". Ensiksi minua ihmetyttää, mitä on tuo kaasu, joka suojaa herkullista tuotetta bakteereilta ja muilta kovin ikäviltä pieneliöiltä? Entä miksi kaikki ei ole pakattu samaan kaasuun? Näihin löytäisin luultavasti vastauksen etsimällä internetistä tai soittamalla Eniroon, mutta pohjoiskalotin suurin suojakaasuihme on se, miksi helvetissä sen kaasun täytyy haista pierulta? Onko se jotain sairasta irvailua, kun nälkäinen humanisti kuolaa nälissään lihapullarasian päälle ja työlään avaamisprosessin jälkeen saa ensimmäisenä tuta suolikaasun löyhkän sieraimissaan? Lisäksi nuo paketit on myös suunniteltu usein niin, että kulmassa on repäisykieleke, mutta se on liian mitätön sormin siihen tarttua, jolloin kiireinen ihmiseläin tarttuu alkukantaisesti hampaillaan tuohon suunnitteluvirheen ylistykseen, altistaen samalla haisteluelimensä kaasun todennäköisimmän purkautumistien välittömään läheisyyteen. Ei houkuttele lihapulla, ei. Kuinka monelle tulee kylmätiskin lihapullatarjonnan kohdalla mieleen juuri se inha pierun haju kotoisan makuelämyksen sijasta? No, minulle ainakin.

Kuluttaja on nörtti markkinatalouden koulupihalla tuotesuunnittelijoiden ollessa niitä lihavia ja finninaamaisia kiusaajia. Silti niellään puoliväkisin sitä pierulle lemuavaa lihapullaa sormet verillä, kun paketin avaamiseen tuhlattiin puolet ruoanlaittoon käytetystä ajasta. Kynnyksellä oleva joulu onkin selvä erätauko pakkaussavannin taisteluilta, kun lahjapaperit irtoavat naurettavan helposti. Ei käy! Hieman on oltava aitoa voitontunnetta ja kiitollisuutta töin ja vaivoin avatun paketin sisältöä syleiltäessä. Ostan vakuumikoneen ja epoksiliimaa, ensin paketoin kaiken tiiviisiin muovirasioihin ja pakkaan lahjat niiden sisälle suojakaasuun, jonka voin säästösyistä tuottaa vaikka itsekin. Ei kuluttaja huomaa eroa. Sitten työnnän kaasurasian varovasti vahvaan lannoitesäkkiin ja imaisen rakennelman tiukasti vakuumiin, jotta kaasua ei vain pääse vuotamaan. Lopuksi käärin koko paskan sellofaaniin ja liimaan joka perkeleen kantin epoksiliimalla mahdollisimman huolellisesti kiinni niin, ettei mihinkään jää näkyville pienintäkään tarttumapintaa. Jos täti-ihminen saa paketointi-ihmeen auki ennen vappua, hiihtelee hän takuulla voitokas hymy huulillaan uudet villasukat jalassaan vielä juhannuksenakin. Villasukat, jotka haisevat paskalta.

Koska olet kaikkitietävä ja kaukaa viisas mies, sekä kasvojen alueen karvoitukseltasikin varsin kunnioitettava hahmo, olisi minulla sinulle muutama toive. Ja ehkä pari vaatimustakin. Koska sinulle tulee näihin aikoihin vihreitä arvoja vavisuttavat kasat postia kaiken maailman räkänokilta, voisit heittää ne epäselvät raapustukset menemään ja keskittyä olennaiseen, eli minun ja tuhansien kanssaihmisteni elämää parantaviin toiveisiin. Niissä kirjeissä kuitenkin kinutaan sitä ponia, jota sinulta ei vieläkään taida löytyä, joten ongelma ratkaisee itse itsensä tässäkin tapauksessa.

Ensimmäiseksi toivoisin naisille jotain järkevää tekemistä. Tuo ihmisryhmä kun on käsittämättömän helposti vedettävissä kaikkeen hömppään, kuten Zumbaan, spinningiin, astanga-joogaan tai Slowpulsiin. Miehelle on kovin vaikeaa ymmärtää, miten vapaaehtoinen kidutus on maailman paras kuntoilumuoto, kun taas kuukauden päästä sitä on vähintäänkin arveluttava lattialla kieriskely ja hengittäminen. On tärkeätä osata hengittää oikein, siten saa kehon energian ja chin ja feng-shuit kohdalleen! Olen samaa mieltä, jos hengittäisin jatkuvasti vain ulospäin, voisi lähteä taju, joka johtaisi pään lyömisen pöytään, jolloin pöytä siirtyy fysiikan lakien määräämään suuntaan, minun siirtyessäni lattiatasoon, jolloin feng-shui ei olisi enää kohdallaan. Onpa hyvä että olen luonnonlahjakkuus hengittämisessä ja se onnistuu minulta lähes automaattisesti. Naiset tarvitsevat siihen 3 kuukauden ja 180 euron kurssin.

Toiseksi, tuota älyllistä sisältöä Facebookiin ja muihin yhteisöihin. Niiden tarkoitushan on antaa ihmisille mahdollisuus jakaa ajatuksiaan ystäviensä kanssa, mutta kun suurimmalla osalla heistä ei yksinkertaisesti ole sen vertaa sisältöä elämässään, että sitä kannattaisi jakaa, puhumattakaan siitä, että haluaisin siitä lukea! Ei, ei ole hienoa jos jonkun maailma järisee uuden hammasharjan hankkimisesta, se on vain helvetin surullista. Kuka perkele keksikään, että suomalaisten tulisi puhua enemmän, jos suomalaisilla ei ole mitään sanottavaa? Lisäksi pyytäisin sinua korjaamaan kaikkien niiden "Minkälainen korkokenkä olisit?"-testien "yhdys sana virheet" ja muut esikouluasteen kielenhuoltoa vaativat virheet, mutta se olisi sinullekin liikaa. Olet kuitenkin kiireinen mies, vanhakin vielä. Tietokoneet voivat olla vaikeita tuon ikäiselle.

Kolmanneksi, poista oluen arvonlisävero. Kyseisen substanssin positiivista vaikutusta vähätellään suotta; mikään muu ei tee meistä sosiaalisempia ja iloisempia lain puitteissa. Lisäksi ne, jotka eivät muutu sosiaalisiksi ja iloisiksi, karsivat toinen toisensa pois täysin automaattisesti. Seuraavana aamuna huomaa vielä selvemmin sen vahvan kontrastin elämän positiivisten ja negatiivisten asioiden välillä, mikä antaa ajattelemisen aihetta niinä satunnaisina selvinä hetkinä.

Jos haluat, voit näiden vaatimattomien ja ennen kaikkea epäitsekkäiden toiveiden lisäksi tuoda minulle parit villasukat ja viskiä. Kylminä talvi-iltoina on tärkeätä pitää itsensä kauttaaltaan lämpimänä. Niin, ja ahman. Se olisi erinomainen lemmikki, jonka kasvattamisessa kukaan ei ala neuvomaan.

Lupaan vielä, että kun tulet piipahtamaan jouluaattona, kukaan ei laula, sinun ei tarvitse nauraa vaarin vitseille, lapset eivät kysele tyhmiä tai huuda kuin palosireeni, sekä saat takuulla totia tai muuta mieleistäsi alkoholia. Eikö olisi jo aika olla rehellinen itselleen, ei niin punaista nenää pakkanen aiheuta?

Vierailuasi innolla odottaen, rakkaudella

- Thurisas -

Eikö se olekin ihmeellinen asia? Kerrassaan mystinen ja samalla ihmisen paras suunnitteluvirhe ja uskomattomin tajunnan tila! Vastikään perehdyin tuohon kansantautiin ja koska en uskaltanut poistua asunnosta tai nukkua, minulla oli runsaasti aikaa pohtia tuota taianomaista transsia. Onnistuin jaottelemaan tähänastiset kokemukseni seuraaviin krapulan alalajeihin:

1. Luova krapula (delirium creatinum)

Krapula on mielestäni ennen kaikkea luova tila, lähestulkoon aina. Ajatukset eivät millään pysy kasassa ja poukkoilevat uupuneen mielen seinämillä kuin crack-addiktoitunut fretti peilitalossa. Aina välillä jostain ajatuksenpätkästä saa kiinni, sitten taas toisesta, kunnes on koossa mitä merkillisin soppa, joka antaa jälleen uutta pohdittavaa. Kierre on loputon ja uskon maapallon historian suurimpien päätösten syntyneen nimenomaan krapulassa. Parhaiten krapula ilmaisee itseään keittiössä, jossa tuo suloinen päänsisäinen räyhähenki keksii kokeilla aivan järjenvastaisia makuyhdistelmiä; joistain syntyy pettämätön gourmét-ateria, toiset taas kostavat teon poistamalla luovan krapulan vatsan kautta. Lopputulos hämmentää kuitenkin joka kerta yhtä paljon.

2. Säikkykrapula (delirium phobiensis)

Krapula luo myös irrationaalisia pelkotiloja. Olen nähnyt ison miehen raottelevan kaihtimia asunnossaan muutaman päivän rännin jälkeen, peläten jonkun saapuvan. Kuka se olisi, jäi meille molemmille arvoitukseksi. Säikkykrapula ei ole enää luovaa, vaan äärettömän stressaavaa. Nurkan pölypallo näyttää normaalia uhkaavammalta, yläkerran kanta-astuja on Jason Voorhees painavine askelineen ja tututkin esineet näyttävät Gigerin hirviöiltä. Pelko lievenee ainoastaan käpertymällä viltin alle ja katsomalla jotain rauhoittavaa, kuten vanhoja Muumeja tai Matkapassia. Parisuhteessa elävien on ehdottomasti täytynyt pohjustaa mahdollinen säikkydarra kumppanin valmistamisella ja ohjeistuksella (tämä siis miehen näkökulmasta). Naisen on oltava ehdottoman rauhallinen liikkeissään ja huokua aurinkoisen sunnuntaiaamun lämpöä ja pehmeyttä lempeällä olemuksellaan. Viltin asettelu silminnähden uupuneen ritarinsa ylle ja tämän pään silittäminen tuon ison lapsen tuhistessa muusansa sylissä palauttaa herkässä mielentilassa olevan miehen lapsuuteen ja rauhoittaa pahimmassakin pelkotilassa. Tämän herkemmäksi suomalaismies tuskin koskaan tulee.

3. Darrapanetus (delirium phallus)

Seksiä ei kannata miehelle ankarassa krapulassa kuitenkaan tarjota. Tämä on mystisin paradoksi koko ilmiössä, jota kuulin kutsuttavan nimellä "darrapanetus". Lyhyesti sanottuna mieli halajaa vaarallisen paljon mutta keho on totaalisen romuna. Aktin yrittäminen maailmanlopun kanuunassa on kuin katselisi epileptistä ja kalpeaa hyljettä liukkaalla rantakivellä. Liikkeet ovat epävarmoja, lopputulos voi olla mitä vain paitsi menestys ja kaiken kaikkiaan koko hommasta jää hämmentynyt ja huono olo.

4. Kuudes aisti-krapula (delirium paranormalis)

Makujen maailmaa krapula on kuitenkin muuallakin kuin keittiössä. Darra tuo mukanaan eräänlaisen ylimääräisen aistin, jonka avulla pystyy maistamaan kaiken näkemänsä ja myös kaiken sen, mikä on edellispäivänä huulet ohittanut, suuntaan tai toiseen. Hikisiä ja paskaisia maihinnousukenkiä katsellessa kielen päällä voi tuntea koko sen makujen ilotulituksen, mitä kyseisistä jalkineista voi saada. Biojäteastiaa ei kannata lähestyä lainkaan ja silmät kannattaa sulkea vessanpöntöltä noustessa, vaikka sen suhteen lienee jo liian myöhäistä. Kulinaristikrapula ja luova krapula muodostavat yhdessä jotain tajunnan räjäyttävää; suussaan voi tuntea yhtenä hetkenä maailman epäloogisimpia makuyhdistelmiä, kuten katkarapu-kenkälankki-koraani höystettynä pahkasian peräaukolla. Tuon tajutessaan ei psykoosiin lipsuva yksilö osaa enää päättää kirjoittaako nykyproosaa vai oksentaako.

Kaikki edellä mainitut voivat satunnaisesti esiintyä myös yhdessä ja ovat etenkin eri yksilöille samassa tilassa sattuessaan äärimmäisen arvaamattomia. Toivoakseni tämä helvetin epätieteellinen sotku avaa krapulaisten lukijoiden silmät (kyllä, molempien lukijoideni) ja parantaa heidän elämänlaatuaan.

Teekkareihin ei minunkaan mielikuvitukseni riittänyt.

Jatkuvasti kuulee kaiken maailman psykologien, poppamiesten ja Nina Mikkosten suusta lapsuuden leikkien tärkeyttä ylistäviä fraaseja. Roolileikit, pihapelit ja Lego-rakennelmat todistettavasti kehittävät lapsen sosiaalisia, motorisia ja muita tulevaisuudessa tärkeitä perustaitoja, mutta nykylapsia seuratessa minut valtaa rauhattomuus ja epäusko ihmiskuntaan.

Itse olin mukulana ahkera kokeilemaan eri urheilulajeja ja harrastuksia, samoin kuin leikkejä laidasta laitaan. Koulun pihalla mentiin rosvoa ja poliisia tai keksittiin jokin oma älyvapaa leikki, jossa oli silti selkeät säännöt ja jossa sai juosta niin maan perkeleesti. Illalla uni maistui kun sai syljeskeltyä veriset maitohampaat lavuaariin ja paikkailtua rupiset polvet. Jos ei muuta keksitty, otettiin julmetut vauhdit toisesta päästä pihamaata ja juostiin vastakkain, heikompi sortui ja vahvempi pääsi harrastamaan henkistä väkivaltaa loppuviikon, kunnes keksittiin uusi leikki - lapsen muisti kun on melko lyhyt. Seurauksena oli solakka äpärä ja kovetettu luonne. Kotona sitten ahmittiin Aku Ankkaa ja Asterixia, joista ainakin allekirjoittaneelle jäi mieleen naurettavan paljon nokkelaa sanailua ja laajentunut sanavarasto.

Toista on nykyaines. Perkeleen näsäviisaat ADHD-pennut eivät jaksa keskittyä Aku Ankkaan kantta pidemmälle kun se ei vilku ja sivujakin täytyy kääntää itse. Jotain helvetin mangaa kyllä luetaan väärinpäin ja puhutaan käsittämättömillä sanoilla, jotta kaltaiseni regressoitunut fossiili ei tajuaisi vittuakaan noiden kääpiöiden salaliitoista. Pihalle ei mennä kuin kirveellä uhattuna tai ostamaan lisää japanilaista paskaa, mieluiten vanhempien kuskaamana. Tao-Tao on nykyisen "normaalin" viisivuotiaan mielestä "ihan homo piirretty", mutta Muumit sentään menevät, ovathan nekin nykyään japanilaista paskaa. Ei, 2000-luvun toukka ahdistuu hiljaisuudesta ja vaatii loputtomasti värejä ja huutoa vähintään 50" kuvaruudusta koska Nappe-Oskarmiinan isälläkin on sellainen ja jos et äijä osta isompaa niin soitan sossuun. Niin isukki nöyrtyy ja katsoo yksin krapulassa sunnuntaiaamuna vanhoja Muumeja VHS:ltä kyynel silmäkulmassa ja räät viiksissä, peläten alamittaisen diktaattorin murrosikää.

Leikkipuoli aiheuttaakin minulle sitten spatiaalista nykimistä. Ei näy kerrostalojen sisäpihoilla tikkuja laudoilla tai tervapatarinkejä (vai onko sekin rienaavuudessaan kiellettyä nykyään?), saati sitten ylipitkiä jääkiekkomailoja ja tennispalloja pipoin, maitohampain ja rikkinäisin lapasin taidokkaasti koristellulla pelikentällä. Ehei, näkyy vain näyttöjen ja LCD-TV:iden kelmeä loiste ikkunasta koskemattomaan lumihankeen kun jälkikasvu kerrankin jaksaa keskittyä yhteen asiaan, eli pelaa jollain perkeleen kalliilla konsolilla lisää japanilaista paskaa. Kaikkein raadollisimman iskun todellisuuteen minulle tarjosi tämä: http://www.v2.fi/uutiset/pelit/9775/Muovivauvaohjain-on-uusinta-uutta-Wii-rintamalla/ Eivätkö ne pikkuperkeleet osaa enää edes leikkiä nukeilla ilman jonkin tekopirteän dildon ohjeistusta telkkarista, mitä? Voi jumalauta jos tämän ymmärtämättä jättäminen tekee minusta taantuneen, ostan ilomielin hevosen ja vankkurit ja tuhoan kaiken omistamani nykytekniikan. Turha on väsätä kummipojalle käpylehmää kun se saatanan kieroilija kuitenkin kärttää uutta 70€ peliä johonkin ylihienoon konsoliinsa, jonka merkin muistat kuitenkin väärin! Niin, ja yritähän muistaa vielä sen pelinkin nimi ilman Suomi-Japani-Klingon-sanakirjaa! Kiittämättömiä ovat kansamme vesat - ja syyllisiä olette te vanhemmat. Minä kun en tietääkseni lapsia omaa ja vähän alkaa tuntua etten niitä hankikaan.

Jos kuitenkin niin ikävästi käy, en siirrä kasvattajan vastuutani Sonylle. Perkele, taaperot opetetaan välittömästi heittämään keihästä ja pelaamaan jalkapalloa! Joka ei nauti saa vitsasta! Piirretyt ovat rauhallisia, suorastaan melankolisia, kuten Tao-Tao, ja mitään konsoleitahan ei meidän taloon hankita. Nimeksikin tulisi jokin perisuomalainen Yrjö tai Leena, ei mitään vitun Tittalea-Hottentotti-Kanipörköltiä. Vituttaa sellainen erikoisuudentavoittelu, ollaan nyt vain rehellisesti suomalaisia, eihän tuollaisia nimiä ole missään! Yrjö työntäisi kuulaa pihalla karjuen murtuvalla äänellään voimakasta "PERRRRRKELE":ttä tulevaisuuden lappuliisojen ja TV-lupatarkastajien vempatessa ohjaimiaan pimeässä kamarissa, sekä mukiloisi näihin pysyvät traumat välitunnilla. Kokevat nekin tissiposket vähän elämää niiden peliensä ulkopuolella.

Jos se lapsi ei meinaa kasvaa suoraan, on se laitettava niin ahtaalle, ettei muuta vaihtoehtoa ole. Niin kasvaa hernekin, keppiin tukeutuen. Ottakaa nyt jumalauta joku sitä vastuuta.

Heheh, iltaa, te arvottomat internetsukupolven lattaotsat. Ei aikoihin kirjoiteltukaan, Roihun viedessä suuren osan ajastani. Tässäpä kuitenkin painokelvotonta materiaalia jonka voin hyvällä mielellä työntää tiedon valtatien ahteriin tänne Vuodatukseen.

Takaisin otsikkoon, eli viime aikojen uutisotsikoihin; niin helvetin kivaa on Jerusalemissa että siitä pitää perkele meillekin ilmoittaa. Ollakseni mahdollisimman puolueeton ja yhtälailla kusipää molempia osapuolia kohtaan, käytän heistä arvokkaita nimityksiä "jutkut" ja "rättipäät". Nämä veijarit tykkäävät poksautella toisiaan hevonkuuseen jonkin kivikasan takia, joka jutkujen mielestä kuuluu heille jonkin vitun paperinpalan perusteella, jonka joku ihminen on kännipäissään raapustellut ja jonka urbaanit legendat ovat kasvattaneet jumalan sanaksi. Rättipäät puolestaan pitävät aluetta heille kuuluvana, sillä he ovat köllötelleet siellä jo tovin, joskin sinne aikanaan väkivalloin työntyivät.

Täällä kotimaassamme mukavalistuneet ja ihanan erilaiset nuoret, kaiken vastustajat ja helvetin hipit, eli Vasemmistonuoret tukevat suu vaahdossa rättipäitä, kun taas jutkujen puolta pitävät hihhulit, nuo viehättävät puritaanit, jotka käyttävät ristiä nuijana lyödäkseen sillä kerettiläisiä päähän, ja perustelevat jutkujen kannan samalla kirjalla, joka perustelee jutkujen kannan, jonka mukaan jutkut kuitenkin ovat maailman ja etenkin kristittyjen perivihollisia. Vasemmistonuoret ovat luonnollisesti homomyönteisiä, mitä valitettavasti rättipäät eivät ole, mutta pääasia on olla erilainen kuin valtaväestö. Järjellä tässä nyt ei ole jalansijaa ollutkaan.

Tämän kaiken taustaideani oli, että mitä vitun järkeä tässä taas on? Me suomalaiset, jotka asumme helvetin kaukana tuosta kivisestä perslävestä, emme tunnusta kumpaakaan uskoa, ja joilla ei loppujen lopuksi ole mitään tekemistä koko perkeleen asian kanssa, tappelemme keskenämme noiden jutkujen ja rättipäiden lailla ja täytämme uutislähetyksemme ja tätä nykyä myös mainostaukomme tuolla pikkupoikien paukuttelulla! Joku maailmanparantajapelle vinkuu minulta, opiskelevalta, nälkäpalkkaiselta kolumnistilta niin kutsutun laman alla rahaa näiden apinoiden "siviiliuhrien" auttamiseen! Jos kyseessä vielä on kirkon ulkomaanapu, ei ole epäilystä kummalle ne sentit oikein lipuvat, jos ylipäätään lipuvat. Jos vastaani tulee kaduilla joku samaan tarkoitukseen kerjäävä rääpäle, kysyn takuulla, meneväthän rahani takuuvarmasti ja lyhentämättöminä aseisiin ja räjähteisiin ihan molemmille.

Aivan. Voi vittu, loppuisi se saatanan räpistely siellä murikoiden keskellä kun kunnolla tuettaisiin molempia mulkeroita. Uutisissa sanotaan totisena, kuinka kyseisen alueen "sodassa" on viikon ajalla kuollut jopa sata. Mikä vitun sota? Häh? Suomen sotiessa sama määrä kuoli kahdessa tunnissa! Voi vitun ikenet ja kyrpien kynnet! Annetaan loputtomasti aseita ja katsotaan onko vellihousuissa miestä tappaa kansakuntaa loputtomiin! Ja ne "siviiliuhrit" vielä. Surkutellaan, kuinka siviiliväestö kärsii taas, ties monettako vuosikymmentä. Voin kertoa, että ei se ammuttu heppu lisäänny, eikä marttyyrit keskenään lapsia tee, ne ovat niitä rakkaita siviilejänne jotka jatkavat tuota loputonta paskanjauhannan ja mukasodan kierrettä! Tänne perkele se AK47 ja lentolippu sinne teatterialueelle, näytetään sotimiskyvyttömille mallia!

Vittu että taas vituttaa, nyt en säästele voimasanoja.

Niin on joskus joku viisas mies maailmaa vihannut, että totesi "positiivisuus on perseestä". Mitäpä tuohon mitään lisäämään, näinhän se juuri on. Sallinette minun kuitenkin valaista, miksi näin on.

Aamuna, jona kahvinkeitin syttyy palamaan, koirasi on tappanut mummosi ja yhtyy tähän paraikaa olohuoneessa, vaimo on jättänyt ja vienyt auton, lapsilla on sikotauti ja kengässäkin on kivi, se yltiöpositiivinen ja saatanan ärsyttävä piripää työpaikallasi on jo vähällä tuottaa keskiaukeamajutun Alibiin pelkällä olemassaolollaan. Kun mielesi tekisi rauhassa imeytyä epätoivon loputtomaan kuiluun ja rypeä itseinhossa, tuo ihmisen irvikuva kuvittelee kieroutuneessa mielessään sinun kaipaavan hänen piristävää seuraansa. Mikään ei ole niin saatanan ärsyttävää kuin ylipirteä klovni päivästä toiseen. Ja mikä saatana siihen on syynä, ellei kaveri tosiaan vedä joitain hassunappeja? Ei todellakaan ole mitään järjellistä syytä olla jatkuvasti niin vitun onnellinen! Kyseinen käyttäytyminen sitäpaitsi ärsyttää ja masentaa muita ihmisiä entisestään, joten toivonkin sieluni mustasta syvyydestä että pelleen iskisi virtapiikki ja sylttäisi koko paska.

Ja sitten ovat nämä jehovalaiset. Siinä on poppoo joka on niin positiivista että voin pahoin. Hymyillään joka vitun puhelinpylväälle ja koko kansan vittupäälle vaikka se juuri söisi siskosi maksaa siskon vielä koristessa verinen hymy kasvoillaan. Ei vittu, herätkää itse saatanan kekkulit! Seuraavan kerran näet sen ruttuisen paska-aviisisi röntgenkuvassasi! Hyytyy se hymy kun itse herra Thurisas juoksuttaa sinua pitkin peltoja vesurin kanssa. Kevyesti nousee jalka kun on mieli niin positiivinen!

Ja mitä hauskaa on positiivisuudessa jos se näkyy HIV-testin tuloksissa?

Positiiviset ihmiset ovat lähes sataprosenttisesti aineissa, hippejä tai kultalusikka peräsuolessa syntyneitä pumpulihinttareita joille kaikki on sikiöstä asti tehty mahdollisimman helpoksi. Oikeasti elämää nähnyt ja kokenut, valveutunut ihminen ei voi millään vitun ilveellä olla positiivinen kaiken aikaa. Päivän jos lukee uutisia niin väkisinkin alkaa vituttaa. Onhan se jo julmaa olla niin perkeleen positiivinen; "jaahas, Kiinassa maanjäristys, tuolla vallankumous, sinilevä rehottaa, kirvesmurha Kainuussa, heh heh".

Menkää itseenne, irstaat hipit.

Mietinpä tässä taannoin katsottuani vajaan jakson verran erästä keskiajalle sijoittuvaa kuningasdraamaa, millaista olisi ollut olla jonkin pienen alueen kuningas tai edes herttua/joku muu iso mutta turha herra.

Vitutti katsoa kyseisestä ohjelmasta, kuinka katolinen kirkko tuppasi määräilemään kuninkaan toimia, eikä tämä saanut kuksia ja ryypätä mielensä mukaan. Toisin olisi minun laitani; joka sunnuntai kirkonkellojen lyödessä nousisin linnani korkeimpaan torniin (ei muuten olisi kovin korkea, hirveä akrofobia) ja näyttäisin kirkonmiehille karvaista, kerettiläistä persettäni. Luonnollisesti olisin jo tätä ennen agitoinut itselleni rumia ja helvetin suuria kavereita minua puolustamaan noilta tympeiltä piispoilta, heillä kun sattui olemaan taipumusta latvakarsintoihin. Näin saisin tyydytettyä luontaisen haluni herättää pahennusta etenkin uskonnollisissa piireissä, katolisen kirkon ollessa listani kärkipäässä. Tekopyhempää laitosta saa hakea.

Sekin vitutti kun ohjelman kunkku käyttäytyi jäykästi ja muistutti letkeimmilläänkin Paavo Lipposta. Tuota paskantärkeää keikaria kaikki sitten nöyristelivät ja pokkuroivat ad nauseam. Itse käskisin kaikkien nöyristelijöiden käyttäytyä rennommin tai painua vittuun ennenkuin tippuu päitä. Ärsyttää sellainen perseennuolenta. Ainoat asiamiehet henkilökunnassani olisivat varainhoitaja ja diplomaatti. Ei iske köyhyys eikä tule kylillä pahasti turpaan. Muuten hengailisin kaikenlaisien heittiöiden ja kylähullujen kanssa, kasvattaisimme pitkät tukat, pukeutuisimme turkisviittoihin ja takorautaan sametin ja kullan sijaan ja rellestäisimme päivät joko linnassani tai kylillä. Koska minua ei mikään henkiolento kyttäisi, voisin aivan hyvin jyystää kaikkea millä on pulssi, olisi nimittäin ihan takuulla rennolla ruhtinaalla enemmän vientiä kuin sisäsiittoisella snobipennulla, joka saa elämässään yhden sukupuolikontaktin ja joutuu vielä viemään kyseisen kantturan vihille.

Siellä minä siis pyörisin kännissä renttujen seuralaisteni kanssa humalaisten ja auliiden naisten roikkuessa karhunnahkaviitassani. Välillä koputtelisin jonkun yhtä ylhäisen herran oveen ja karjuisin porttikongissa "Terve Kalle! Otetaanko tänään kunnolla keittoa?! Eiku joo, sullahan on se joku vitun paasto ja huomenna työpäivä. No, ei voi mitään, otan itse, moro!" Koska aateliset toverini olisivat niin perkeleen kiireisiä nuollessaan paavin persläpeä, lähtisin ratsastelemaan ympäriinsä tolkuttomassa humalassa ja ammuskelemaan jousella kaiken maailman jäniksiä ja peuroja ihan vaan huvikseni. Totta kai ne syötäisiin, mutta eipä ole minun ongelmani. Välillä tapeltaisiin naapuriruhtinaan kannattajien kanssa, tai ainakin keskenään, jottei tylsyys iske ja kunto pääse rapistumaan. Viimeinen vilaus minusta näkyisi kun räkänä roikkuva herttua Thurisas pomppisi villisti laukkaavan hevosen selässä kohti syrjäisää linnaansa vähintään yhtä juopuneiden seuralaistensa kanssa. Saisin varmasti vielä toosaakin, mutta olisin jo liian kännissä, joten örähdän väsyneenä ja nukahdan pylvässänkyyni amazoninaisten kiehnätessä harmissaan lihaksikkaan ja ihan helvetin seksikkään vartaloni ympärillä.

 Unessa näkisin kuvan tulevaisuudesta, jossa joku äärimmäisen turha jätkä nimeltä Bam Margera kopioi elämääni ja tienaa sillä vielä rutosti rahaa.